SOITA AUTTAJILLE 2,00€/min + pvm.

Sädekehä kadoksissa – jatkotarina osa 2

Sirpa PihlajaniemiTervetuloa mukaan tähän fiktiiviseen jatkotarinaan, joka kuitenkin kertoo sinusta ja minusta, meistä jokaisesta.

Tule mukaan herättelemään muistoja menneestä ja löytämään tästä tarinasta keinoja avuksesi tähän päivään. Tarinan välissä on kommentteja ja kysymyksiä ja kuulen mielelläni sinun vastauksiasi niihin. Jätä siis kommenttisi minulle, odotan innolla vastauksiasi.


Näin tarina jatkuu:

Mistriel ja Äiti Aurinko

Uskallatko vastaanottaa lempeyttä ja rakkautta?

Astu lähemmäs rakas lapseni, sanoi Äiti Aurinko, hymyillen lempeästi ja rakkautta huokuen.
Varovaisesti Mistriel meni lähemmäs. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut Äiti Aurinkoa kahden kesken ja häntä jännitti niin paljon, että jos hänellä vielä olisi ollut tuo sädekehä tallella, niin viimeistään nyt se olisi pudonnut.

Äiti Auringon ympärillä oli useita kokeneempia enkeleitä kaikissa sateenkaaren väreissä ja kaikki odottivat mitä Mistrielille sanottaisiin. Oli ennenkuulumatonta, että joku hukkasi Sädekehänsä ja siitä oli odotettavissa valtava rangaistus, ehkä jopa Kadotus?! Ketään ei oltu vielä koskaan lähetetty Kadotukseen, mutta eipä kukaan ollut vielä koskaan sädekehääkään hukannut.

No niin lapseni, kerrohan mitä on tapahtunut.

Jostain kumman syystä Mistriel toivoi, että Äiti Aurinko olisi ollut vihainen, että tämä olisi huutanut ja raivonnut hänelle, mutta tämä lempeys oli musertaa Mistrielin kokonaan. Vain vaivoin hän sai puserrettua itsestään takeltelevan kertomuksen siitä, miten valmistujaisjuhliensa päätteeksi hän oli hukannut jonnekin juuri saamansa sädekehän.

Sädekehä antoi kantajalleen erityisiä kykyjä ja voimia, joita hänellä ei muuten ollut ja vaikka sädekehän kantamiseen vaadittiin tietty koulutus, niin jokainen sen käsiinsä saanut pystyi sen voimia tietyssä määrin hyödyntämään. Sen avulla sai käyttöönsä kykyjä, jollaisia ei ollut kenelläkään muulla ja käyttäjän vastuulle jäi miten hän noita kykyjä käyttäisi. Galakseissa oli olentoja, joiden käsiin ei sädekehän todellakaan soisi päätyvän ja nyt Mistriel oli hukannut yhden noista erityisistä taikakaluista.

Sädekehä

Mistrielin koulutuksestaan saama sädekehä oli ollut violetti. Violetin sädekehän saaneet olivat kouluttautuneet galaksien välisen tasapainon ylläpitoon ja tuon unelman Mistriel nyt aivan varmasti saisi unohtaa. Hyvästi matkaaminen valon nopeudella galaksista toiseen, hyvästi leijuminen energiapyörteissä, hyvästi tähtipölyn ripotteleminen galaksien väliselle valtatielle, hyvästi uudenlaisen rakkausenergian luomisessa mukana oleminen, hyvästi oman kristallikodin valmistaminen ja hyvästi juhliminen tähtipoikien kanssa.

Äiti Aurinko katseli Mistrieliä pitkään tämän lopetettua sopertelevan, sekavan ja itkuisen selostuksensa siitä, miten hän oli halunnut näyttää tähtipojille, etteivät enkelit ole pelkureita ja että hän uskaltaa mennä sinne mihin kukaan ei ole ennen uskaltanut ja siitä, että hänellä, sen enempää kuin muillakaan, ei ole mitään muistikuvaa siitä missä hän oli käynyt.

Mistrielistä tuntui, kuin hänet olisi avattu auki kokonaan ja asetettu mikroskoopin alle. Hän tunsi itsensä hajoavaa tähtipölyhiukkasta pienemmäksi ja arvottomammaksi.
Mistriel, mikä oppiaine oli sinusta mieluisin Enkelikoulussa, kysyi Äiti Aurinko yhtäkkiä.
Rakkaus, vastasi Mistriel hetkeäkään epäröimättä.

Niin arvelinkin, niin arvelinkin, sanoi Äiti Aurinko mietteissään ja hän jatkoi kuin itsekseen puhuen; Olisiko hänestä siihen? Voisiko hän olla se, joka tuo muutoksen? Olisiko hänestä kestämään kaikki ne paineet? Hänellä on tasapainottajan koulutuksesta huippuarvosanat, samoin muodonmuutoksista, luominen tuotti hieman hankaluuksia ja sen tärkeimmän hän tietysti lähes reputti…mutta silti… luulenpa…

Äiti Aurinko katsoi ympärilleen ja pyysi kaikkia muita jättämään hänet kahden Mistrielin kanssa. Kukaan ei olisi tietystikään halunnut lähteä, sillä jokaisesta tuntui, että jotakin erityistä oli nyt tapahtumassa. Hyvin lempeästi Äiti Aurinko kuitenkin ohjasi kaikki muut pois tilasta ja Mistriel mietti hämmentyneenä, että puheet Äiti Auringon kiukkuisuudesta ja räiskähtelevyydestä eivät sittenkään tainneet olla aivan totta…

Kun he olivat jääneet kahden, Äiti Aurinko tuli Mistrielin luo ja otti tämän syliinsä. Mistriel aivan kuin suli tuohon rakkauteen, jossa häntä ei enää ollut olemassa ja silti hän oli yhtä aikaa kaikkialla.

Mistriel olisi halunnut jäädä ikuisiksi ajoiksi juuri siihen, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei se ollut mahdollista. Hänen oli korjattava tekemänsä vahinko ja mitä nopeammin hän sen tekisi sen parempi. Siinä samalla, keinuttaessaan Mistrieliä sylissään Äiti Aurinko kertoi mitä Mistrielin tulisi tehdä.

Jokainen sana kauhistutti Mistrieliä yhä enemmän ja enemmän. Hän ei ikinä tulisi selviytymään tästä tehtävästä, jonka Äiti Aurinko hänelle antoi. EI ikinä. Hän halusi kieltäytyä, mutta toisaalta, itse hän oli sädekehänsä hävittänyt, eikä se saanut joutua vääriin ja ymmärtämättömiin käsiin.

Äiti Aurinko kertoi Mistrielille, että hänellä olisi kaikki taitonsa käytettävissä, mutta jos tehtävä pitkittyisi, niin silloin hän tulisi vähä vähältä unohtamaan oman alkuperänsä, hän tulisi unohtamaan enkelisisarensa, hän menettäisi kykynsä ja vain paluu iloon ja rakkauteen saisi hänet taas muistamaan kaiken.

Äiti Aurinko kertoi, että hänen sisarensa ja veljensä asuivat siellä mihin Mistriel oli menossa ja että hän voisi turvautua heidän apuunsa aina, kun hän apua tarvitsisi. Äiti Aurinko lupasi myös, että Mistriel saisi yhden enkelin mukaan avukseen, mutta tämä olisi näkymätön ja auttaisi aina vain silloin, kun Mistriel pyytäisi apua, muutoin tuolla enkelillä ei ollut lupaa auttaa Mistrieliä tehtävän suorittamisessa.

Mistriel oli iloinen siitä, että hän sai auttajia mukaan tehtävänsä suorittamiseen, mutta halusi silti tietää miksi muut eivät olleet saaneet apua omien tehtäviensä suorittamiseen? Miksi niin moni oli yhä rangaistusmatkoillaan eikä kukaan ollut vielä koskaan palannut takaisin? Äiti Aurinko muuttui kasvoiltaan surulliseksi ja sanoi, että jokainen oli kyllä saanut saman avun matkalleen mukaan.

Hän kehotti Mistrieliä olemaan varovainen ja tekemään kaikkensa, jotta ei unohtaisi alkuperäänsä. Mistriel vakuutti, ettei hän koskaan tulisi unohtamaan kuka hän on ja mistä hän on tullut ja että hän palaisi pian takaisin kotiin.

Äiti Aurinko hymyili surullisesti, painoi Mistrielin tiukemmin syliinsä ja äidin lempeästi laulava ääni valoi Mistrieliin uskoa, toivoa ja rakkautta. Lempeät kuiskaukset kertoivat kuinka rakas, ihmeellinen ja ainutlaatuinen hän oli. Rytmikkäät sanat upottivat häneen rohkeuden ja kestävyyden siemeniä. Taidokkaat tavut takoivat hänen sydämeensä luottamusta ja uskoa ihmeisiin varsinkin silloin, kun kaikki näyttäisi toivottomalta. Suloiset suudelmat peittivät hänet kiitollisuuden ja ystävyyden säikeisiin ja avaavat ajatukset muistuttivat avun pyytämisen ja yhteistyön tärkeydestä.

Äiti Aurinko lauloi Mistrielin sydämeen tarinan siitä kuka hän alkuperältään on, punoi sinne kultalankaa, jota seuraamalla hän pysyisi polullaan ja piilotti sinne kolme kultaista avainta, jotka hän löytäisi yksi kerrallaan silloin, kun hän olisi aikeissa luovuttaa kokonaan ja antaa kuoleman viedä hänet ja muuttaa hänet kuolevaiseksi kuolevaisten joukkoon.

Tähän valtavaan rakkauteen Mistriel nukahti, eikä hän herännyt, vaikka kuumat kyyneleet putoilivat hänen päälleen.

Samalla tavoin muistot alkuperästäsi on laulettu sinuun. Kultaiset avaimet on punottu sydämeesi ja vain odottavat, että katsot syvälle sisääsi ja löydät ne. Sinä olet puhdasta valoa ja rakkautta. Muistatko?

Kaipaatko tulkintaa omaan tarinaasi? Soita, kun olen linjoilla. Olen valmis auttamaan juuri sinua.

– Sirpa

mm
Kirjoittajasta

Intuitiivinen tulkitsija, Henkinen ohjaaja, Energiahoitaja
Lue lisää milloin Sirpa on paikalla: Sirpa Pihlajaniemi

Vastaa