SOITA AUTTAJILLE 2,00€/min + pvm.

Sädekehä kadoksissa – jatkotarina osa 9

Tervetuloa mukaan tähän fiktiiviseen jatkotarinaan, joka kuitenkin kertoo sinusta ja minusta, meistä jokaisesta. Tule mukaan herättelemään muistoja menneestä ja löytämään tästä tarinasta keinoja avuksesi tähän päivään. Tarinan välissä on kommentteja ja kysymyksiä ja kuulen mielelläni sinun vastauksiasi niihin. Jätä siis kommenttisi alle, odotan innolla vastauksiasi.


Näin tarina jatkuu:

Edellisessä jaksossa saimme seurata kuinka Mistriel oppi luomaan tunteiden kautta. Tänään Mistrielin pitäisi jatkaa kadottamansa sädekehän etsimistä, mutta hän kohtaa siinä yllättävän esteen… Luehan lisää, niin saat tietää minkä.

Mistrielin oli hyvä olla. Hän rakasti omaa pientä taloaan. Koskaan ennen hänellä ei ollut ollut mitään, joka olisi ollut yksin hänen ja hän nautti tästä ihmeellisestä tunteesta, joka täytti hänet kokonaan.

Ylipäätään hän nautti siitä, että tunsi! Miten ihmeellistä olikaan tuntea, miten nautittavaa ja rauhoittavaa. Upeaa, suurenmoista, käsittämätöntä, ihmeelli…. tässä vaiheessa mietteitään Mistriel tunsi kuinka Amado yritti kiinnittää hänen huomionsa, mutta Mistriel vähät välitti. Nyt hän halusi vain nauttia.

Amadon muistutus

Sinnikkäästi Amado kuitenkin jatkoi energiansa esiintuomista pakottaakseen Mistrielin keskustelemaan kanssaan. Lopulta Mistriel suostui, eihän mikään voisi pilata hänen iloaan ja nautintoaan.

Vähänpä hän vielä tiesi tunteista.

Amado kysyi Mistrieliltä, että mistä hän aikoi seuraavaksi lähteä etsimään sädekehäänsä? Mitä hän aikoi tehdä asian eteen?

No en mitään, vastasi Mistriel, kyläläisethän ovat lähettäneet viestejä kaikkialle. Hän vain odottaisi.

Amado huomautti, että on eri asia odottaa aktiivisesti kuin passiivisesti.

Mistrielin hämmentynyt ilme sai Amadon purskahtamaan raikuvaan nauruun ja Mistriel pyysi Amadoa selittämään.

Amado selitti, että tarvitaan pyytäjän omaa panosta asioiden toteutumiseen. Tarvitaan samankaltaista luomista, kuin Mistriel oli käyttänyt asuntonsa luomisessa. Tarvitaan taas niitä tunteita.

Mistrielin pitäisi kyetä ylläpitämään iloa siitä hetkestä, kun sädekehä vihdoin löytyy. Hänen pitäisi löytää se tunne, joka sädekehän löytymiseen liittyy ja sitten ylläpitää sitä. Näin löytyminen tapahtuisi paljon nopeammin ja helpommin.

Mutta… miten ihmeessä voin kyetä tuollaiseen Mistriel ihmetteli. Enhän minä mitenkään voi etukäteen tietää miltä minusta tuntuu. Ja Mistrielin mieliala alkoi laskea. Surullisena hän katsoi Amadoa ja sanoi: miksi minä en vain voi olla ja nauttia kaikesta?
Totta kai sinä voit vain olla ja nauttia, kyllä, mutta sinun täytyy sisällyttää myös tuo sädekehän löytyminen siihen olemiseen ja nauttimiseen.

Ihan tyhmää, sanoi Mistriel ja pieni kimmeltävä kyynel vierähti hänen poskelleen.

Epätoivon voima

Äsken niin iloinen ja naurava Mistriel oli nyt pieni, surullinen mytty, joka itki lohduttomasti tuossa nojatuolissaan, joka arvostelematta sulki syliinsä siinä istujan.

En minä osaa, nyyhkytti Mistriel.

Kyllä sinä osaat, sinun täytyy vain uskoa siihen, vastasi Amado.

Mutta vaikka Mistriel kuinka yritti parantaa mielialaansa, jotta hän voisi taas iloita ja luottaa, ei hän onnistunut siinä. Jokin outo voima tuntui vallanneen hänet ja Mistrieliä pelotti. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan.

Mistriel alkoi kuulla ääniä tai ehkä oli vain yksi ääni, joka kuiskutti hänelle jatkuvasti. Kuiskutus kertoi, ettei Mistriel enää koskaan palaisi kotiin Äidin luo, että hän jäisi ikuisiksi ajoiksi tälle oudolle planeetalle ja kokisi aina olevansa ulkopuolinen. Ja jos jokin ihme tapahtuisikin ja sädekehä löytyisi, niin se vasta huono tilanne olisikin, sillä kotiplaneetalla kaikki olivat olleet vain iloisia siitä, että hän oli poissa ja kukaan ei oikeasti iloitsisi hänen paluustaan… ja jos he näyttäisivät iloitsevan, niin se olisi suurta valhetta… ja …

Amado yritti saada keskeytettyä Mistrielin ajatuksenjuoksun, sillä tätä hän ei ollut halunnut. Hän ei ollut edes tiennyt, että joku voisi näin nopeasti joutua mielen harhan uhriksi, mutta niin näytti nyt olevan käymässä.

Mistriel oli kuitenkin nyt kadonnut ajatusviidakkoon eikä Amado voinut auttaa, ei ennen kuin Mistriel itse pyytäisi apua.

Jos Mistriel olisi kyennyt katsomaan itseään ulkopuolelta, niin hän olisi nähnyt, että kaikki oli ennallaan, mutta hän ei nähnyt itseään ulkopuolelta. Hän oli uponnut mielensä mustiin syövereihin ja nyt hän koki mitä epätoivo on.

Mistriel näki koko ajan ympärillään vain huonoja vaihtoehtoja ja jokainen ajatus upotti häntä yhä syvemmälle tuohon haisevaan epätoivon suohon. Jos hän jatkaisi näin vielä kauan, niin hänen olisi tosi vaikeaa löytää takaisin itseensä.

Amado katseli tilannetta huolestuneena eikä hän huomannut, että omalla huolehtimisellaan hän tuoli huomaamattaan lisänneeksi Mistrielin epätoivoa, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua peloksi.

Mistriel vain kyyhötti lamaantuneena paikoillaan ja tunsi tunnetta, jota ei ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Tuo tunne oli pelko.

Apu saapuu

Mistrielin sisällä oli kuitenkin toinenkin ääni, rakkauden ääni. Se on se ääni, joka puhuu sinullekin, mutta paljon tuota pelon ääntä hiljaisemmin ja lempeämmin.
Rauhallisesti tuo ääni kysyi: mikä on pahinta mitä sinulle voi tapahtua?

Ääni toisti tuota kysymystä, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Niin kauan kunnes ylikierroksilla kiitävä mieli kuuli sen. Mieli rakastaa haasteita, joten tässäpä sille oli haaste.

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua… sitä mieli jäi pohtimaan. Samalla, kun mieli oli aktiivinen tämän uuden kysymyksen kanssa, sai Mistriel kasattua itsensä. Mistriel hengitti syvään, rauhoittui ja alkoi nähdä itsensä ulkopuoleltakin. Kaikkihan oli hyvin.
Kaikki oli todella hyvin.

Mieli todellakin tarvitsee haasteita ja kunnollista mietittävää. Kun olet tilanteessa, jossa pelko kouristaa tai epätoivo uhkaa haudata sinut alleen, niin kysy itseltäsi:

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Kun saat siihen vastauksen, niin jatka kysymistä: OK, no jos tämä tapahtuu, niin mikä on pahinta mitä sitten voi tapahtua? Jatka näin, kunnes et enää saa sisältäsi uutta kysymystä tai vastausta. Näin saat selkeämmän kuvan tilanteestasi ja siitä pelosta, joka on siellä kaiken takana. Ja kuten aina ennenkin, nämä pelot, tunteet ovat kuin vastasyntyneitä, jotka kaipaavat vain rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Salli niiden tulla näkyväksi ja rakastetuksi.

Teksti: Sirpa Pihlajaniemi

mm
Kirjoittajasta

Intuitiivinen tulkitsija, Henkinen ohjaaja, Energiahoitaja
Lue lisää milloin Sirpa on paikalla: Sirpa Pihlajaniemi

Vastaa